Kuka rikkoi parisuhteen?




Matkatessani vajaa viikko sitten Suomeen, lentokoneessa istui heti huomoini herättävä perhe. En itse pidä siitä että minua tuijotetaan, mutta nyt huomasin jatkuvasti seuraavani uudestaan ja uudestaan perhettä joka istui edessäni 3 kokonaista tuntia.
Kaikki lauseet joita pariskunta keskenään vaihtoi, huokui signaaleja epäonnistuneesta lomasta.
Ei kilttiä sanaa toiselle, ei pientäkään hymyä. Jatkuva nälviminen ja toisen epäkunnioitus ärsytti mua.
Pienellä ikäerolla olleet lapset hermostuttivat vanhempia.
Paikkoja vaihdeltiin tuon tuosta ja puuskutuksen äänen kuuli varmasti muutkin kuin minä.
Mietin hiljaa mielessäni, kuinka valitettavan yleistä se on.
Pariskunnat muuttuvat vanhemmiksi lasten myötä, ja kaikki muovaantuu uusiksi, ikäänkuin parisuhdetta tai yksilöitä ei olisikaan enää. Olisi vain köntti ihmisiä kulkemassa symbioosissa. 


Olen kokenut yksinhuoltajan arjen. Olen kokenut uusioperheen arjen. Olen kokenut kokonaisen perheen arjen, sekä arjen lapseni ja täysin ulkopuolisen miesystävän kanssa.
Missään vaiheessa elämääni en ole kertakaikkiaan saanut mitenkään kunniotustani, aikaani, tai rakkauttani katoamaan kumppaniani kohtaan. Mitenniin ensimmäinen vauvavuosi on vaikein? Miksi sitä kuulutetaan, sillä ihmiset tuudittautuvat liikaa siihen, ja jättävät suhteen laiminlyömisvaiheen päälle huomaamattaan, vaikka eka vuosi olisi enää häilyvä muisto.



Kun seuraan kuinka miesystäväni silittää lapseni uneen kun en itse kertakaikkiaan hermoiltani pysty siihen tunnin iltatappelun jälkeen, tai kun lapseni isä halaa lastaan ja sanoo kuinka häntä rakastaa, olen vaan valtavan ylpeä ja onnellinen.

Lapset ei vie intohimoa tai rakkautta parisuhteesta, lapsen ansiosta itse olen arvostuksen oppinut.
Suhteeni ennen lasta ovat olleet vessapaperiin verrattavia, kun nyt mietin kuinka paljon saan irti arjesta tällä isommalla kokoonpanolla.

Kannustan heivaamaan kaikki psykiatrien lehtiset roskiin joissa puhutaan tai pelotellaan parisuhteen muuttumisesta lapsen tulon myötä. Uskon jo sen helpottavan valtavasti suhdekriisejä, ettei niitä valmiiksi kuumottele.

Jotenkin mä olen onnistunut koko 4vuotta olemaan täysin kaksi eri persoonaa. Saara, sekä äiti.
Mä en kuulu niihin jotka illanistujaisissa puhuu siitä kuinka paljon mun istukka painoi.
Mä kuulun niihin jotka ei keskustele tai elä siinä perhe/lapsiarjessa hetkeäkään silloinkun lapsi ei ole fyysisesti läsnä, tai kun itsellä on vapaata. En myöskään havahdu puolessa välissä parisuhde illanviettoa huomaamaan kuinka olemme puhuneet miehemme kanssa vain Pirkko-petteristämme koko illan. Ehkä se on salaisuuteni, miksei lapsi ole koskaan vaikuttanut elämääni tai parisuhteisiini millään tapaa.
Se onkin ainut asia jota mielestäni osaan. Olla olematta äiti tarvittaessa.
Rankan kuuloista, mutta samalla huvittavaa.

Rakkautta parisuhteisiin! Se tulee pysymään ennallaan vain rennolla otteella normiarkeen!







Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit