Päivä Istanbulissa
Naapuri huoneesta kantautuu aamurukous. Eikö ulkoa torneista vasta kaikunut se hoilotus?
Molemmat samoista syistä, mutta täysin eri uskonnoilta.
En keskity rukouksien sanomaan, se on mulle taustahälinää päivittäin.
Rahapussini painaa kasasta kolikoita. Liirat euroiksi muutettuna tekevät n.5euroa. Jes! Ei tarvitse säätää kortin kanssa, 5 eurolla haen neljälle aamupalan.
"Tarvitko jonkun mukaan?" pojat joka kerta kysyvät. En ole Turkissa ensimmäistä kertaa ja vain naurahdan ja suljen ulko-oven.
Järkyttävä vilinä, paljon kello oikein on?
Lasten leikkialueella huntuihin verhoutuneet äidit naureskelevat lapsilleen, joita jään aina tuijottamaan. Kuinka suloisia voi pienet olla!
Pelästyn kuitenkin jälleen ääneen johon en totu. Ohi ajavan auton torvi huutaa kolme kertaa, ilman syytä. Se laukaisee kaikissa sadoissa autoissa ketjureaktion, ja vedän hupun päähäni. Tätä tapaa vihaan.
Liikennekäyttäytyminen on eläimellistä. Kukaan ei tiedä miten kuuluu ajaa, joten nopeusrajoituksia, liikennevaloja, tai yksisuuntaisia teitä ei ilmeisesti yhteisin päätetyin säännöin huomioida.
Lapsia ei teillä näy. Istanbulissa, etenkään meidän asuinalueella he eivät hengissä selviäisi. Hyvin erilaista kuin Alanyassa. Tai Suomessa😂
Unohdan kuitenkin nopeasti liikenteen kun naapurimarkettiemme vanhat suloiset myyjät yksi toisensa jälkeen tervehtivät hymyssä suin ja toivottavat mukavaa päivää.
Joskus kuvittelen saman suomessa tapahtuvaksi. Tekee taas mieli naurahtaa.
Kaupassa on tuoreiden leipien ja vihannesten tuoksu. Pakko ostaa kori täyteen molempia. Kun kori tuntuu raskaalta, siirryn maksamaan jännittyneenä viiden euroni kanssa. 15liiraa, pyytää myyjä ja antaa vaihtorahani takaisin. Uskomattoman edullista.
Takaisinmeno matkalla nään vanhusten täyttävän joka aamuiseen tapaan katukissojen ruokakuppeja. Niitä on paljon, eikä niitä oteta koteihin asumaan kaduilta, mutta niistä huolehditaan hyvin.
Miksi ihmiset haluavat kissat jäävän pihapiiriinsä?
En ole ennen tätä päivää,(josta en voi puhua tai saan jälleen paniikkikohtauksen) tavannut hiiren hiirtä Turkissa. Kissat nappaavat joka ikisen eikä he pääse tekemään asuntoihin ilkivaltaa.. fiksua.
Aamiaisen jälkeen on aina helpoin vain hypätä taksiin ja ajaa mihin vaisto vie. Taksi ei maksa kuitenkaan kuin n.1e/km ja aloitusmaksukin on päätä huimaava 0.80cnt..
On paljon asioita joita kaipaan suomessa ollessani, mutta myös asioita joita suomessa on, täällä ei.
Kadut ovat todella likaiset. Kaupungissa jossa asuu arviolta 14.8MILJOONAA asukasta, ei ole kuin öisin katusiivous. Oli päivä taikka yö, ei eroa silti silmin näe. Se on kuitenkin ymmärrettävää.
Se mitä kaikkea näen ja koen päivän aikana, uuvuttaa aivan eritavalla kuin normaali päivä suomessa. Paljon puhetta vieraalla kielellä, uusia tuttuja. Paljon askelia, sitäkin enemmän syömistä.
Sosiaalisuus saa virkeimmätkin väsymään joskus.
Joka ilta menen silti nukkumaan kiitollisin mielin. Taas opin tänään jotain uutta, jota voin omassa elämässäni, käytöksessäni, ruoanlaitossa, tai kielitaidossa hyödyntää kun olen takaisin koti suomessa.
Molemmat samoista syistä, mutta täysin eri uskonnoilta.
En keskity rukouksien sanomaan, se on mulle taustahälinää päivittäin.
Rahapussini painaa kasasta kolikoita. Liirat euroiksi muutettuna tekevät n.5euroa. Jes! Ei tarvitse säätää kortin kanssa, 5 eurolla haen neljälle aamupalan.
"Tarvitko jonkun mukaan?" pojat joka kerta kysyvät. En ole Turkissa ensimmäistä kertaa ja vain naurahdan ja suljen ulko-oven.
Järkyttävä vilinä, paljon kello oikein on?
Lasten leikkialueella huntuihin verhoutuneet äidit naureskelevat lapsilleen, joita jään aina tuijottamaan. Kuinka suloisia voi pienet olla!
Pelästyn kuitenkin jälleen ääneen johon en totu. Ohi ajavan auton torvi huutaa kolme kertaa, ilman syytä. Se laukaisee kaikissa sadoissa autoissa ketjureaktion, ja vedän hupun päähäni. Tätä tapaa vihaan.
Liikennekäyttäytyminen on eläimellistä. Kukaan ei tiedä miten kuuluu ajaa, joten nopeusrajoituksia, liikennevaloja, tai yksisuuntaisia teitä ei ilmeisesti yhteisin päätetyin säännöin huomioida.
Lapsia ei teillä näy. Istanbulissa, etenkään meidän asuinalueella he eivät hengissä selviäisi. Hyvin erilaista kuin Alanyassa. Tai Suomessa😂
Unohdan kuitenkin nopeasti liikenteen kun naapurimarkettiemme vanhat suloiset myyjät yksi toisensa jälkeen tervehtivät hymyssä suin ja toivottavat mukavaa päivää.
Joskus kuvittelen saman suomessa tapahtuvaksi. Tekee taas mieli naurahtaa.
Kaupassa on tuoreiden leipien ja vihannesten tuoksu. Pakko ostaa kori täyteen molempia. Kun kori tuntuu raskaalta, siirryn maksamaan jännittyneenä viiden euroni kanssa. 15liiraa, pyytää myyjä ja antaa vaihtorahani takaisin. Uskomattoman edullista.
Takaisinmeno matkalla nään vanhusten täyttävän joka aamuiseen tapaan katukissojen ruokakuppeja. Niitä on paljon, eikä niitä oteta koteihin asumaan kaduilta, mutta niistä huolehditaan hyvin.
Miksi ihmiset haluavat kissat jäävän pihapiiriinsä?
En ole ennen tätä päivää,(josta en voi puhua tai saan jälleen paniikkikohtauksen) tavannut hiiren hiirtä Turkissa. Kissat nappaavat joka ikisen eikä he pääse tekemään asuntoihin ilkivaltaa.. fiksua.
Aamiaisen jälkeen on aina helpoin vain hypätä taksiin ja ajaa mihin vaisto vie. Taksi ei maksa kuitenkaan kuin n.1e/km ja aloitusmaksukin on päätä huimaava 0.80cnt..
On paljon asioita joita kaipaan suomessa ollessani, mutta myös asioita joita suomessa on, täällä ei.
Kadut ovat todella likaiset. Kaupungissa jossa asuu arviolta 14.8MILJOONAA asukasta, ei ole kuin öisin katusiivous. Oli päivä taikka yö, ei eroa silti silmin näe. Se on kuitenkin ymmärrettävää.
Se mitä kaikkea näen ja koen päivän aikana, uuvuttaa aivan eritavalla kuin normaali päivä suomessa. Paljon puhetta vieraalla kielellä, uusia tuttuja. Paljon askelia, sitäkin enemmän syömistä.
Sosiaalisuus saa virkeimmätkin väsymään joskus.
Joka ilta menen silti nukkumaan kiitollisin mielin. Taas opin tänään jotain uutta, jota voin omassa elämässäni, käytöksessäni, ruoanlaitossa, tai kielitaidossa hyödyntää kun olen takaisin koti suomessa.
Kommentit
Lähetä kommentti