YHYYY yksinhuoltajat

Muistan ensimmäiset pelkotilani raskaustestin näyttäessä plussaa.
Luonteelleni erittäin ominainen piirre on psyykata itseni aina ensin siihen pahimpaan, ennenkuin annan leposykkeen palautua ja alan ajatella miten asiat todennäköisimmin tulisikin tapahtumaan.

Tiesin alusta asti kasvattavani lapseni yksin. Syitä oli lukuisia, muutaman mainitakseni; isä oli ilmoittanut jo aiemmissa keskusteluissamme ennen raskautta toivovansa aborttia jos kukaan ikinä tulisi hänelle raskaaksi. Isä oli nuori, emme olleet yhdessä, asuimme eri paikkakunnilla.. Jne.
Ehkä juuri tämä varma tieto siitä että yksin tämä hoidetaan, hysterisoi mieltäni odotusaikana. 
Uskoin kuitenkin, ettei ihmelapsen tulolla ole muuta kuin todellinen elämää muuttava tarkoitus. Raskaus ei pitänyt olla mahdollinen, mutta niin vain juuri vein 4 vuotiaan lapseni päiväkotiin 😃

En ole koskaan ymmärtänyt "Yksinhuoltajien päivää".

Yksi mua henk koht puistattava artikkeli aiheesta

Mä en vaan koskaan voi ymmärtää ihmisten jaottelua, jalustalle nostoa tai sieltä pudottamista. Ai että mua jotenkin alkaa heti kiristää kun edes ajattelen totakin päivää.
Joo, on hienoa että jaksat kasvattaa lapsesi yksin. Mäkin kasvatan. En silti ikinä tuuulettelisi omaa jaksamistani tai pärjäämistäni. Olen perheessämme tarvittaessa se suksia korjaava tai spiderman leikkejä leikkivä "isä". Joonatan saa jopa välillä moodin jossa sanoo mua jäbäks. 😅

Jos kuuluu mihinkään suurempiin Facebook-ryhmiin joissa aihe on vapaa, voi juuri tuona kyseisenä "juhlapäivänä" lukea kaikkien syvällisiä pohdiskeluja yksinhuoltajuudesta.
Otin ilmoitukset tilapäisesti pois käytöstä.

Voi olla että kuulostan äärimmäisen negatiiviselta juuri nyt, mutta mä haluaisin vaan herättää ihmisissä hieman eri tyylistä keskustelua aiheesta.

Mun mielestä perheelliset ovat ennemminkin niitä joita mietin, ja joiden jaksamista ihailen.
On huomattavasti yksin eloa rankempaa ylläpitää suhdetta, sekä olla samaan aikaan rakastava ja ehtivä vanhempi.
Luin joitain kommentteja perheellisiltä, joissa enimmäkseen naiset mutta myös muutama mies kertoi perheellisten saavan huomattavasti vähemmän apua ulkopuolelta. Ikäänkuin lähipiiri kokisi kahden vanhemman jaksavan enemmän, ja vaativan vähemmän. 
Ei.
Ehjässä perheessä on kaksi kertaa sen verran tarpeita kuin yksinhuoltajaperheessä.

Toki on paljon perheitä jotka nauttivat elämästä lasten kanssa eivätkä kaipaa mitään johon ei lapsetkin liittyisi. Väitän että valtaosa näistä perheiden pareista vastaisi kuitenkin kysymykseen "onko suhteenne ollut koetuksella lasten myötä?" nyökäten.
Lapset muuttaa ihmisiä. Ne tuovat ja ne vievät. Se mitä niiden ei koskaan pitäisi viedä, on oma itsesi.

Ehjien perheiden vanhemmat ovat OIKEASTI hatunnoston arvoisia. Toivon etten ole ainut joka ajattelee näin.

Yksinhuoltajina emme siivoa kuin omat jälkemme. Emme taistele erimielisyyksistä kasvatuksessa. Valitsemme Pirkkopetterimme nimet itse. Saamme lapsen 100% huomion ja rakkauden. Tiedämme kaiken meitä ympäröivän olevan omaa aikaan saannostamme. Jos siinä mättää jokin, korjaamme sen nopeasti itse. 
Menomme ovat huomattavasti pienempiä,tukemme suurempia.
Ihmiset tarjoavat apua lapsen kanssa herkemmin. Työvuorojen suunnittelu on joustavampaa koska yksinhuoltajuutesi huomioidaan.

Mikä tästä sitten tekee niin vaikeaa raskasta tai arvostettavaa?
Jokainen lapsestaan huolehtiva ihminen on yhtä arvostettava.
Jos jotain on juhlittava, juhlitaan mahdollisuutta lapseen ylipäätään.
Niinkuin lapsetkin, välillä elämä ottaa ja välillä antaa, mutta loppuviimein sinä itse olet tehnyt sen päätöksen, istuuko aamiaispöydässämme pikkuiset silmäparit, pelkkä miesystävä, tai vain sinä itse.


 ✌